Venetsia:

Venetsia (ital. Venezia, veneton kielellä Venezsia) on koillisessa Italiassa Adrianmeren rannikolla sijaitseva kaupunki. Se on rakennettu 118:lle saarelle, joita yhdistää toisiinsa 354 siltaa. Se on Veneton alueen pääkaupunki. Venetsiassa on noin 270 000 (2004) asukasta, joista vanhassa kaupungissa (Centro storico) asuu noin 62 000.^[1] Kaupunki muodostaa yhdessä Padovan kanssa noin 1 600 000:n asukkaan Padovan-Venetsian metropolialueen. Venetsian keskus on kuuluisa Piazza San Marco eli Pyhän Markuksen tori, jossa on mm. kirkko, kellotorni ja Dogenpalatsi.

Venetsian vanhan kaupungin sisällä kaikki liikenne tapahtuu vesiteitse veneiden ja vesibussien avulla tai jalkaisin. Sen pääkanava on leveä Canal Grande. Venetsia tunnetaan myös tuhoon tuomittuna kaupunkina, sillä se vajoaa hitaasti. Vajoamista on yritetty estää erilaisilla keinoilla. Viimeisten tutkimusten mukaan vajoaminen on ehkä saatu pysäytettyä, mutta asiasta ei ole täyttä varmuutta.

Historia

Venetsian perustamisesta ei ole säilynyt lähteitä. Sen perustivat luultavasti markomannien ja kvadien hyökkäystä 166–168 paenneet pakolaiset. Alueelle tunkeutuivat 400-luvulla visigootit ja Attilan johtamat hunnit. Langobardien maahantunkeutuminen 568 oli vaikutuksiltaan merkittävin, sillä se jätti Venetsiaa ympäröivät alueet erilliseksi Bysantin hallitsemaksi saarekkeeksi langobardivaltakunnan keskelle, ja merkitsi alkua Venetsian kaupunkivaltiolle. Bysantin valta Italian keskiosissa suurelta osin loppui langobardien hävitettyä Ravennan eksarkaatin 751.

Venetsiaan perustettiin piispanistuin 775–776. Venetsialaiset vastustivat frankkien valtakunnan liittämispyrkimyksiä ja pysyivät Bysantin alaisuudessa ainakin muodollisesti. Vuonna 828 Pyhän Markuksen jäännökset varastettiin Venetsiaan ja sijoitettiin uuteen basilikaan. Kun Venetsia voimistui ja Bysantti vastaavasti heikkeni, tuli Venetsiasta lopulta itsenäinen kaupunkivaltio.

Keskiajalla Venetsia kehittyi italialaiseksi merenkäyntitasavallaksi (kolme muuta merkittävää olivat Genova, Pisa ja Amalfi). Venetsian strateginen sijainti Adrianmeren pohjukassa teki siitä pian merkittävän sota- ja talousmahdin. Venetsiasta tuli Länsi-Euroopan ja Levantin välisen kaupan keskus. 1100-luvulla sotalaivastoa alettiin rakentaa, ja dogejen itsevaltaisuus väistyi tasavaltaisuuden tieltä. Venetsia oli jo ennen 1200-lukua ottanut hallintaansa Adrianmeren itärannat, ja dogella oli tittelit Dalmatian herttua ja Istrian herttua.

Venetsia laajensi maa-aluettaan Gardajärvelle ja Addajoelle tarkoituksenaan sekä luoda puskuri vihamielisiä kaupunkivaltioita vastaan että turvata kauppa Keski-Eurooppaan. Venetsia otti myös haltuunsa useimmat Aigeanmeren saaret, mukaan lukien Kypros ja Kreeta. Ajan mittapuulla Venetsian hallinto valtaamillaan seuduilla oli varsin valistunutta. Venetsian mahtia ruokki paljon Bysantin heikkeneminen neljännen ristiretken ja muun seurauksena.

Venetsian hallintomalli oli osin samanlainen kuin Rooman valtakunnassa tasavaltakaudella. Siinä oli vaaleilla valittu toimeenpanovallan edustaja, doge, senaatinkaltainen ylimystökokous ja kansanmassoilla rajoitetusti valtaa, joka lopulta katosi kokonaan. Venetsia säilyi tasavaltana koko itsenäisyytensä. Venetsian asukkaat olivat pääosin katolilaisia, mutta Venetsian valtio oli tunnettu suhteellisesta uskonnollisesta suvaitsevaisuudestaan: se ei langettanut vastauskonpuhdistuksen aikana yhtään kuolemantuomiota. Tämä johti sen usein konfliktiin paavin kanssa.

Venetsia alkoi menettää asemaansa kauppamahtina renessanssikauden loppuvaiheessa, kun Aasian kauppa suuntautuu Portugaliin. Tämä murensi Venetsian vaurauden perustaa. Ranskan ja Espanjan taistelu Italian hallinnasta italialaissodissa puolestaan vei Venetsian poliittisen vaikutusvallan. Venetsia oli kuitenkin edelleen merkittävä maataloustuotteiden viejä ja 1700-luvun puoliväliin asti huomattava käsityöläisyyskeskus.

Venetsia menetti noin tuhat vuotta kestäneen itsenäisyytensä Napoleonille 12. toukokuuta 1797. Napoleonin tappion 1814 jälkeen Venetsia siirtyi Itävallalle. Vuoden 1848 vallankumous palautti Venetsian tasavallan lyhytaikaisesti. Vuonna 1866 Venetsiasta ja muusta Venetosta tuli osa Italiaa, kun Itävalta oli hävinnyt sodan Preussille.^[1]

Väestö

Venetsiassa väki vähenee koko ajan. Venetsian 270 000 asukkaasta 60 000 asuu historiallisessa keskustassa, 30 000 muilla laguunin saarilla ja loput mantereen puolella. Historiallisessa keskustassa asuu enää kaksituhatta alle viisivuotiasta lasta ja viimeinenkin päiväkoti muutettiin hotelliksi keväällä 2007. Vedenpinnan nousun ja asumisen kallistumisen takia parituhatta ihmistä muuttaa pois ja samalla peruspalvelut korvautuvat turisteille tarkoitetuilla liikkeillä. Jos kaupungin väestö jatkaisi vähenemistään nykyistä tahtia, Venetsiassa ei asuisi enää ketään vuonna 2030. Toisaalta kaupunkiin on muuttanut jo kolme tuhatta rikasta ulkomaalaista, ja keskiluokkaisia asukkaita on yritetty houkutella paikalle tukitoimin ja korjaamalla rakennuksia.^[1]

Koulutus ja tiede

Kaupunkiin on yritetty vetää matkailun lisäksi tiedettä, nyt siellä toimivat mm. seuraavat laitokset:^[1]

Matkailu ja tapahtumat

Satelliittikuva Venetsiasta. NASAn ottama kuva on otettu huhtikuussa 2001. Canal Grande näkyy suurena S-kirjaimen peilikuvana.

Venetsiassa käy 15-18 miljoonaa matkailijaa vuosittain ja määrän arvioidaan kaksinkertaistuvan 20 vuodessa.^[1] Neljä viidesosaa käy kaupungissa vain päivän vierailulla.^[1] Kaupungissa järjestetään kuvataidebiennaali ja kansainvälinen filmifestivaali. Naamiokarnevaalien järjestäminen on aloitettu uudestaan 70 vuoden tauon jälkeen.^[1]

Nähtävyyksiä

Vajoaminen ja tulviminen

Yhteensä 30 000 rakennusta Venetsiassa on puupaalujen varassa.^[1] 1600-luvulla Po-joki ohjattiin kulkemaan Venetsian ohi, ettei kaupunki liejuuntuisi. Koska jokilieju oli tukenut paalutuksia, kaupunki alkoi vajota hitaasti mutaan.^[2] Kaupunki kielsi pohjaveden pumppaamisen 1960-luvulla, jonka vuoksi rakennukset vajoavat enää 1,6–2,3 millimetriä vuodessa. Perustusten lahoamista hidastetaan ruiskuttamalla niihin mikrobeja tappavaa kemikaalia.^[1]

Tulvat ovat voimistuneet Venetsiassa erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana: esimerkiksi Pyhän Markuksen torille tuli vettä 1900-luvun alussa kymmenen kertaa vuodessa, mutta nykyään vesi nousee siellä polvenkorkeutta ylemmäksi jo yli 60 kertaa vuodessa. Loppuvuodesta 1966 myrsky suurensi vuorovesitulvaa, jonka seurauksena tulva oli niin voimakas, että se tuhosi rakennuksia ja taideteoksia sekä aloitti väestön joukkopaon kaupungista. Vuoden 1966 tulvan jälkeen Venetsian väkiluku on puolittunut. Kyseinen tulva sai muun muassa Unescon ryhtymään pelastustoimiin.^[1]

Venetsia sijaitsee pari metriä syvässä laguunissa, jonka vuorovesivaihteluita suot lieventävät. Suot ovat nykyisin pienentyneet neljännekseen alkuperäisestä, jonka vuoksi myrskyt vaikuttavat tulvimiseen voimakkaammin. Tulvien estämiseksi laguunin suulle aiotaan rakentaa tulvaportit.^[1]

Kuuluisia venetsialaisia

Lähteet

↑ ^1,00 ^1,01 ^1,02 ^1,03 ^1,04 ^1,05 ^1,06 ^1,07 ^1,08 ^1,09 ^1,10 Pesonen, Hannu: Venetsia. Kaupunki, joka on koko ikänsä kamppaillut kuolemaa vastaan. Tiede, 8/2007. Artikkelin verkkoversio.
↑ Heikkinen, Susan: Suojaton kaupunki. Suomen Kuvalehti, 5.12.2008, nro 49, s. 8.

Aiheesta muualla

UNESCOn maailmanperintökohteet Italiassa

Venetsia

Sisällysluettelo